Tajusin juuri että jotain on rikki ja mulla on kylmä.

En valita. En valita, rakastan teitä vieläkin ja aina tulen rakastamaan, en halua teitä sysätä sivuun ikinä. Sitä vaan kun ihmisiä tulee ja menee ja kun tapaa helmiä, tajuaa kuinka erilaisessa ympäristössä todella on kasvanut.

Kuinka ihanaa meillä onkaan ollut; hauskaa ja niin pinnallista ja kieroon kasvanutta, ja kuinka ihanaa se olikin. Sanon oli, koska jotain on tosiaan rikki, sitä ei käy kiertäminen tai kaunisteleminen (sen me osaamme.) Mitä on ystävyys? Mitä? Kaikki puhuvat paskaa kaikista selän takana; kaikki kaunistelee omia tekojaan; ketään ei kehuta jottei kenelläkään vain nouse kusi päähän; ja niin ihanaa. Ehkä meitä on vain liikaa.

Viime keväänä löysin helmen. Se oli niin sileä ja upea ja kun sitä katsoi, tuntui kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Ei ollut sekään täydellistä, mutta ehkä sitä vaan uskottelee itselleen tiedostamatta totuuden ja valheen eroa?

Tämä on sitä mitä mä haluan! Tämä on sitä. Rakas.

Totuus on, ettei monihenkisessä seurueessa varttunut tyttö pärjää yhden ihmisen kanssa useamman sijaan. Ei, ei saa unohtaa, kuka on.

Kuulostaapa pateettiselta. Saattaapa johtua kaikki tyynni siitä seikasta, kuinka sitä järkyttyy kun kuulee sen, ettei olekaan jollekin yksi ykkösistä, vaikka sen on koko ajan sisällään tiennytkin. Mutta kun sen kuulee. Se on konkreettisesti ilmoitettu ja voi jestas, sitä tunnetta vatsan pohjassa; kaikki tulee päälle ja tuntuu kun tiiliskivi putoaisi vatsan pohjaan, ja käydessä nukkumaan kaikki vaan pyörii päässä ja kysymys muodostuu huulille ihan hiljaa, sen ehkä jopa kuiskaa.

 "Miten me tähän jouduttiin?"